Leimattu

KONDIKSEN KYNÄSTÄ 30.11.2020

JULKAISEMME ERÄÄN VERTAISTUKIRYHMÄMME ÄIDIN KIRJOITUKSEN LEIMAUTUMISESTA, YKSINÄISYYDESTÄ, SURUSTA, PELOSTA, TOIVOSTA, KÄYTÖN MAHDOLLISTAMISESTA, LÄHEISRIIPPUVUUDESTA JA KOKEMUSPERÄISESTÄ VERTAISTUESTA.

Erotunko minä jotenkin päihteidenkäyttäjän äitinä muista äideistä? Onko minulla jokin leima otsassa, josta minut voi tunnistaa muiden äitien joukosta? Kyllä se leima taitaa olla mutta ehkä eri merkityksessä kuin moni ajattelee.

Me todellakin erotumme ja voimme olla siitä jopa ylpeitä vaikkakaan kukkaan meistä ei olisi halunnut tuota leimaa saada. Sitä ei nimittäin ole saatu helposti vaan se on vaatinut raskaan ja pitkän jopa vuosia tai vuosikymmeniäkin kestävän uurastuksen. Mutta nyt se leima on ja pysyy ja itse jaksan jo olla siitä oikealla tavalla ylpeäkin. Kaiken kokemani jälkeen jaksan vielä uskoa ja toivoa.

Miten siis erotumme?

En edes tiedä mistä aloittaisin, mutta ensimmäiseksi mieleeni tulee se, miten huumeidenkäyttäjä äitinä olen oppinut pohjattoman, totaalisen musertavan yksinäisyyden jälkeen mitä tarkoittaa vertaistuki ja miten elämän pelastava voima siinä on. Tämän ryhmän ansiosta tajusin, etten ole yksin ja että ne järkyttävät ja pelottavat ajatukset, joita minulla oli ollut, olivat tuttuja tämän ryhmän jäsenille. Muistan, miten suuri taakka putosi harteiltani ja kivi sydämeltäni ja tajusin olevani "normaali" päihteiden käyttäjän äiti. Ja jotenkin helpottavaa oli täällä vertaistukiryhmässä oppia se päihteiden käyttäjien toimintamalli ja suhtautuminen niihin. Tällä saatavaan vertaistukeen ei löydy edes sanoja. Kiitos siitä.

Erotun myös siten, että kaiken kokemani jälkeen, en enää järkyty kovinkaan helposti mistään uutisesta koskeepa se mitä tai ketä tahansa. Lähinnä otan tiedon vastaan, totean sen ja sitten mietin miten tästä eteenpäin. Olenko siis päihteidenkäyttäjän äitinä kenties jopa tasapainoisempi ja realistisempi kuin kenties joku muu?

En kuulu niihin, jotka saavat hysteerisiä kohtauksia, tai "juoruilevat" muiden asioista ja tapahtumista voivotellen ja päivitellen sekä kauhistellen. Omassa elämässä riittää tapahtumia sen verran, ettei tarvitse kauhistella muiden elämää.

En ole ensimmäisenä myöskään tuomitsemassa ketään. Haluan ajatella, että taustalla voi olla mitä tahansa asioita, jotka ovat johtaneet yhteen, jos toiseenkin asiaan. Haluan ajatella, että kukaan ei ole luonnostaan paha vaan mietin, mikä on johtanut siihen ja kuka tuo ihminen syvällä sisimmässään on.

Tiedän sydäntä raastavasti myös mitä on olla mahdollistaja. Miten kirkkaasti ja tuskallisesti ymmärrän oman kokemukseni kautta sen. Miten monet kerrat olen ollut muuttamassa aikuista lastani uuteen asuntoon ja toivonut uutta alkua. Olen siivonnut järkyttäviä kämppiä luovutuskuntoiseksi, hävittänyt rikotut, pilatut huonekalut, ostanut kaiken uudelleen monia, monia kertoja. Laittanut kauniin kodin luullen, että sillä olisi jotakin merkitystä, että tässä olisi uusi alku vain todetakseni taas uudelleen, ettei se mennytkään niin. Olen vaatettanut, ruokkinut, lääkinnyt, auttanut lomakkeiden täyttämisessä, asioiden hoitamisessa, tarjonnut seuraa, tekemistä jne. Olen uskonut valheita tietäen ne syvällä sydämessäni valheiksi. Samaan aikaan olen tuntenut hirvittävää syyllisyyttä ja fyysistä pahaa oloa, kun olen takertunut valheeseen antaen sen muuttua päässäni totuudeksi. Olen niin epätoivoisesti halunnut sen olevan totta. Olen maksanut rästiin jääneitä vuokria, sähkölaskuja, velkoja sinne sun tänne. Maksanut jopa huumevelkoja peläten, että jos en maksa niin tapahtuu jotain todella pahaa. Ja kun hänen omat rahansa on käytetty muutamassa päivässä, olen elättänyt häntä koko kuukauden seuraavaan rahaan saakka. Olen vain halunnut, että lapsellani olisi ruokaa ja katto päänsä päällä. Olen ollut mahtava mahdollistaja ja vielä kaiken lisäksi tiennyt sen, mutta minulla ei ole ollut voimia ja rohkeutta toimia toisin. Olen tarkoittanut hyvää mutta saanut aikaan valtavan paljon lisää ongelmia ja murhetta. Poisoppiminen mahdollistamisesta on ollut ja on edelleen vaikeaa. Tasapainon löytäminen siihen, milloin ja missä asiassa kannattaa ja voi auttaa, on haastavaa.

Tiedän myös miten vilpitön ilo ystävieni lasten onnistumisista opintoineen, töineen, parisuhteineen ja lapsineen hautautuu minun tuntemaani suruun, kateuteen jopa häpeään ja vihaan. Kaikkea tuota minäkin olisin lapselleni ja itselleni halunnut. Tiedän miltä tuntuu, kun joku puoli tuttu kysyy mitä minun lapselleni kuuluu, missä hän on töissä jne. Tiedän miltä tuntuu, kun vuosia epämääräisesti kerroin jotain ympäripyöreää ja tiedän miltä tuntuu, kun nykyisin vastaan, että pojallani on erittäin paha päihdeongelma. Joten tiedä miltä tuntuu nähdä kysyjän katseesta, miten paljon hän toivoo, ettei olisi kysynytkään.

Tiedän myös miltä tuntuu kuulla jonkun sanovan, että narkkarit ovat vain taakka ja rasite yhteiskunnalle. Pohjasakkaa, josta pitäisi päästä eroon, viedä saunan taakse ja ampua. Myös minunko lapseni? Hänkö, jota pitelin käsissäni, kun hän huutaen syntyi tähän maailmaan ja jota lupasin rakastaa ja suojella kaikelta pahalta. Minunko lapseni!

Tiedän myös miltä tuntuu, kun toivo on löytynyt ja kun kerron joillekin, että nyt kuuluu hyvää ja menee paremmin ja kyllä tämä tästä nyt lähtee sujumaan. Ja tiedän miltä tuntuu, kun niin ei käykään.

Tiedän mitä on toivo. Haluan ja osaan tarttua siihen pienen pieneen toivon kipinään, kun se nostaa päätään. Silloin takerrun siihen lujasti hukkuvan lailla. Olen valmis tekemään mitä vain, jotta tuo toivon kipinä ei sammuisi.

Tiedän miltä tuntuu, kun yrittää epätoivoisesti löytää hoitoonohjausta lapselleni silloin kun hän olisi siihen valmis. Olen soittanut lukemattomia puheluita, pyytänyt, anellut, itkenyt, vaatinut ja ollut vihainen, epätoivoinen ja maahan painettu. On toki ollut 17-vuoden aikana joitakin onnistumisia, joista olen äärettömän kiitollinen. Ilman niitä en tietäisi, että minulla on hellä ja rakastava lapsi, joka on niin äärettömän kiltti ja huomaavainen ilman päihteitä. Noista yrityksistä olen todella kiitollinen, mutta se apu jota hän on saanut, ei ole ollut riittävää jotta eväät pysyvälle päihteettömyydelle olisi voineet juurtua. Vai voisiko vuosien päihteiden käytön saada pysyvästi katki vain kolmen tai neljän viikon hoitojaksolla, jonka jälkeen ei mitään. Jos se kävisi näin helposti, ei meillä tällaista päihdeongelmaa olisikaan.

Tiedän miltä tuntuu pelko. Miten se hiipii salakavalasti ja lähes lamauttaa toimintakyvyttömäksi. Tiedän miltä tuntuu ahdistus ja tuska, jonka syövereissä uskon tukehtuvani sen voimasta. Miltä tuntuu, kun ahdistaa niin, että hengitys salpautuu ja maa värisee jalkojeni alla. Tiedän miltä tuntuu kokea niin valtavaa ja totaalisen musertavaa henkistä tuskaa, että kroppa sekunnissa antaa ylen molemmista päistä. Tiedän mitä ovat unettomat yöt, itkuiset päivät, omaan itseensä sulkeutuminen ja toisten pois työntäminen oman tuskan ja surun tieltä. Suru on toinen kotini. Pohjaton suru on ollut läsnä koko elämäni parhaat vuodet. Silti monilla ei ole aavistustakaan mitä olen kokenut, ja miltä minusta on tuntunut menettää lapseni pahimmalle mahdolliselle viholliselle, joka ei tunne armoa.

Tiedän, miten fyysisenä kipuna tuntuu se äidin ikävä, jota tuntee omaa lastaan kohtaan. Kun haluaisi ottaa hänet aikuisen ihmisen syliin ja luvata että, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Miltä tuntuu, kun sama aikuinen lapsesi itkee ja kertoo haluavansa pois tästä helvetistä, ettei enää kestä tätä elämää, kun kerta toisensa jälkeen hänen yrityksensä päihteettömään elämään kaatuu. Kun hän yrittää selittää miltä tuntuu, kun on päässyt hyvään vauhtiin ja takana on vaikka kaksi tai kolme kuukautta puhdasta aikaa ja sitten tulee jotain, joka murskaa kaiken. Ja taas pitäisi jaksaa ponnistella ylös yksin käymään taistoa tuota hurjaa valtaansa imaisevaa päihderiippuvuutta vastaan. Tiedän miltä tuntuu, kun huomaa ettei omaa verta ja lihaa oleva lapsi enää meinaa jaksaa uutta yritystä, vaan alkaa antaa vähitellen periksi ajatukselle oman elämänsä lopettamisesta. Miten turhautuneelta hänen olonsa tuntuu, kun pitäisi päästä irti päihteistä yksin ilman asianmukaista ja riittävän pitkää hoitoa, johon tahtoa kyllä olisi, mutta maksusitoumusta ei saa ja omat rahkeet eivät riitä. Tiedän miltä tuntuu, kun itse äitinä vajoan tilaan, jossa ei jaksa enää taistella lapseni puolesta vaan jään lillumaan odottavaan tilaan, ummistamaan silmäni ja toivomaan, että tästä kaikesta tulisi tavalla tai toisella loppu. Ja taas tuosta tilasta yritän nousta ja löytää sen toivon kipinän, että jospa kuitenkin vielä ....

Niin... tässä vasta pintaraapaisua siihen miten ja miksi me erotumme tosiaan muista äideistä tai isistä tai siskoista tai veljistä jne. Sanottavaa olisi vielä vaikka kuinka paljon mutta jo tämän kirjoittaminen on ollut aika tuskallista ja kyyneltenkuivaustaukoja on tarvinnut pitää.

Meidän kaikkien tilanne on erilainen ja niin samanlainen. Olemme tässä tilanteessa ehdottomasti pakotettuina ilman omaa suostumustamme. Emme haluaisi tällä asialla erottua kenestäkään muusta. Mutta me emme saaneet valita. Vaikka olemme maahan syöstyjä ja murjottuja, rikkinäisiä ja välillä epätoivoisia niin silti ja juuri siksi erotumme muista sisukkaina, periksi antamattomina, empaattisina, syvällisinä ja rohkeina taistelijoina. Yritämme löytää keinoja selviytymiseen. Me nousemme kokoamaan itsemme yhä uudelleen ja uudelleen. Haluamme yhä edelleen nostaa katseemme eteenpäin etsien sitä pientä toivon kipinää.

Nämä olivat nyt minun ajatuksiani. Ymmärrän, että koemme asioita myös eri tavalla ja toimimme joissakin asioissa hyvinkin toisin. Olemme myös eri vaiheissa tällä polulla ja meidän rakkaat käyttäjämmekin ovat erilaisia ja erilaisissa vaiheissa elämäänsä.

Mutta meillä on paljon yhteistä ja yksi niistä on tämä ryhmä, josta saamme juuri sitä apua ja tukea, jota tarvitsemme. Kiitos siitä.