Byrokratian rattaissa

Julkaisemme äidin kirjoituksen liittyen byrokratian rattaisiin.
Aiheena Päihdekuntoutus.

Tammikuussa loppui 3 kk kestänyt päihdekuntoutus 27- vuotiaalta pojaltani.
Hän toivoi lisää aikaa, ei kokenut olevansa valmis palaamaan omaan vuokra-asuntoonsa.
Sanoi suoraan pelkäävänsä retkahtamista. Sanoi pelkäävänsä retkahtamisen johtavan kuolemaan.

Vantaan päihdepalveluissa arvioitiin kuitenkin, ettei hän tarvitse enää laitoskuntoutusta.
Hänelle tarjottiin tilalle avokuntoutusta 2 kertaa kaksi tuntia viikossa paikassa, jota oli jo aiemmin kaksi kertaa kokeiltu huonoin tuloksin. Lisäksi tukea asumiseen siinä vuokra-asunnossa.

Pyysimme ja anoimme lisäaikaa laitoskuntoutukseen, puoltolausuntoja kirjoittivat poikani kanssa työskennelleet ammattilaiset. Oikaisupyyntö tuli takaisin hylättynä. Avokuntoutus riittää.

Etsimme halvempaa vaihtoehtoa laitoskuntoutukselle.
Minä etsin, ei poikani sosiaaliohjaaja tai päihdepalveluiden työntekijät. Sellainen löytyi. Asumisyksikkö, jossa erityisesti paneudutaan päihdeongelmaan.
Valitettavasti se ei ollut Vantaan ostopalvelulistalla. Hinta kuitenkin puolet vähemmän kuin laitoskuntoutuksessa.

Poikani sosiaaliohjaaja lupasi viedä asian tiimiin, jossa näitä asioita päätetään monen ammattilaisen voimin.
Meni viikko, tiimi oli ja meni.
Asia ei ollut vielä tiimissä, valitettavasti menee ensi viikkoon.
Tuli seuraava tiistai. Ei päätöstä, asiaa täytyy vielä tutkia ja kartoittaa.

Laitoskuntoutuksen päättymisestä on nyt kulunut 3 viikkoa.
Joka päivä on riski.

Otin poikani asumaan luoksemme pieneen kaksioon, jonka olemme teini-ikäisen tyttäreni kanssa jakaneet.
Sohvalla oli vielä tilaa.
Stressi vei minut sairaslomalle.
Työt jäivät tekemättä yli viikoksi.

Poika pysyi onneksi päihteettömänä, kipuillen joka päivä asiaa.
Pyytäen anteeksi, että on vaivaksi.

Minusta tuli tukihenkilö ja päihdetyöntekijä sen lisäksi, että olen äiti.
Teinityttäreni alkoi oireilla koulussa.

Ymmärrän, että asiat pitää hoitaa järjestyksessä.
Ymmärrän, että sosiaaliohjaajalla on liikaa asiakkaita.
Ymmärrän, ettei Vantaan kaupungilla ole rahaa.
Ymmärrän, että minun luonani asuminen ei maksa Vantaan kaupungille mitään.

Kukaan ei ole kysynyt jaksanko minä.
Kukaan ei ole tarjonnut apua tai tukea.
Laki velvoittaa kunnat siihen.
Silti, ei kukaan.

"Meidän pitää nyt vaan jaksaa odottaa ensi viikkoon", sanoi sosiaaliohjaaja.
Etsin itse itselleni tukea, se on auttanut.
Suosittelen sitä kaikille läheisille.

Entäs jos minä en jaksa?
Entäs jos poikani ei jaksa?
Entäs jos tyttäreni ei jaksa?
Paljonko se sitten maksaa?

Tässähän on vaakalaudalla vain ihmisen elämä.

Äiti